Seura, peli, nuoruus ja tango

Seija Sihvola

Kummassakin elokuvassa dokailtiin kaksi tuntia putkeen, keskusteltiin, muisteltiin menneitä ja paljastettiin ikisalaisuuksia: rakkauksia, köyhyyttä, rikkautta, lapsettomuutta, tyhjyyden tunnetta, epätoivoa, seksiseikkailuja, onnellisuutta.

Ensimmäisessä teini-iän ystäväporukka tapasi 20 vuoden jälkeen saaribileissä, toisessa nuoruuskommunistiporukka kohtasi toisensa venäläisellä ruuanvalmistuskurssilla 40 vuoden jälkeen. Vanhat rakkaudet ahdistivat ja yhdistivät ja menneisyyden ilot ja nykyisyyden tuskat jaettiin  viimeistään aamuyöllä. Molemmissa. Ja molemmissa juotiin niin paljon kirkasta viinaa, että se kyllä meni överiksi. Vai miten se nyt olikaan, silloin ennen?

Mietin molempia elokuvia jälkeenpäin aika paljon ja pohdin, miten juuri minä koin ne, tangolaisten ikätoverina ja seurapeli-ikäisten äitina. Tällaisia ajattelin. 1. Turvallinen porukka on taivaan lahja. 2. Tuttujen yön yli tapaaminen ja läheisyys on, parhaimmillaan, ilmainen upea terapiaseminaari. 3.  Juopottelu – hallittu, sallittu ja satunnainen – on välillä ihan jees. 4. Puhumattomuuden piina poistuu vain puhumisella, siihen on uskottava. 5. Naisten tunnepuhe ja miesten selostuspuhe voivat sittenkin löytää toisensa. 6. Kyseenalaistaminen on tervettä. 7. Vanhaa sanontaa ”Moni olisi rohkea, jos uskaltaisi” voisi ravistella. 8. Ikääntyminen ei taida muuttaa mitään. 9. Jos Liike on lääke, niin sitä on myös Huumori  10. Life is cool, but living is really cool.

Hyvää tekevien porukkatapaamisten pulma on siinä, että jonkun pitää ne järjestää. Jaksaa kutsua ja organisoida. Yleensä se lankeaa sille ihan samalle tyypille, joka vuosikymmeniä aikaisemminkin oli se koollekutsuja. Koollekutsujat käyvät vähiin kun aika rientää.

Auttaisiko uusi sanonta: ”Moni olisi aktiivinen, jos viitsisi.” Ehkä, ehkä ei.

Lue myös aiemmin julkaistuja Seija Sihvolan blogitekstejä.