Huolensa kullakin, mutta yhteishuoli on suurin

Seija Sihvola

On pikku huolia ja on suuria huolia. Ja kaikenkokoisia huolimurheita siltä väliltä. Minä mietin juuri nyt, että kuihtuvatko tomaattini mökillä pitkän hellejakson seurauksena. Yksi lapsenlapsistani on huolissaan kanistaan, joka söi eilen pussilisen irtokarkkeja. 

Vanhempani kantoivat pitkään huolta kyvystään nousta sujuvasti vuoteesta ja sen vuoksi ostaa täräyttivät uudet moottorisängyt kumpaisellekin. Hyvä veto 95- ja 96-vuotiailta. Siskontytön huoli puolestaan on saada terhakka puolitoistavuotias uroskoira astumaan valittu narttu juuri täsmälleen silloin kuin pitää. Ohareita on tullut. Miniäni huoli on saada vauva kääntymään vatsassa, pikkuinen kun on siellä ihan hassussa asennossa. Ja lapsivettäkin on poikkeuksellisen paljon. Ammattilaisten ihmeelliset kädet tuovat taatusti avun tähän huoleen.

Ei tomaatit ja vauvat tietenkään samassa sarjassa paini, mutta huoli on aina suhteellista. Juuri tietty asia tietyllä hetkellä on se kaikkein tärkein ja huolestuttavin. Mutta lähipiirin isot huolet jyräävät tietenkin välittömästi kaikki henkilökohtaiset huolet ja kannustavaa energiaa jaetaan heti sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan.

 Järeämmät ja kaikkia maailmankansalaisia koskevat yhteishuolet on koottu moniin kirjoihin. Yksi vaikutttavimmista on Yuval Noah Hararin kirja 21 oppituntia maailman tilasta. Se vyöryttää lukijan päälle sellaisen massan jättihuolia, että vahvinkin vaikuttuu. ”Me kaikki olemme kiinni lukemattomissa laajoissa hämähäkinverkoissa, jotka toisaalta rajoittavat liikkeitämme mutta samalla välittävät pienimmänkin liikahduksemme kaukaisiin kohteisiin. Päivittäisillä rutiineillamme on vaikutusta toisella puolella maailmaa elävien ihmisten ja eläinten elämään, ja jotkin henkilökohtaiset teot saattavat odottamatta sytyttää koko maailman liekkeihin.”, Harari kirjoittaa.

Hararin esityksissä ei huolen häivää näy. Jos arkisiin pulmiimme auttaa rationaalinen ajattelu ja ratkaisukeskeinen toiminta, maailmanhuolissa tarvitaan paljon enemmän. Kannustava energia ei ihan riitä, sillä ydinkysymys kuluu: miten saada kaikki huolitalkoisiin mukaan.

Onneksi Harari lopettaa kirjansa kauniisti rohkaisemalla meitä ihmisiä itsehavainnointiin ja löytämään totuuden itsestämme. Sen myötä kollektiivinen tietoisuutemme kasvaa ja vain sen myötä muutos on mahdollista.

Tiedostetaan, ryhdytään, autetaan, muututaan ja muutetaan!