Facebooktwitterlinkedin
Puhe ei aina paranna

Riittakerttu Kaltiala

Elämme terapiayhteiskunnassa. Olemme perusteellisesti sisäistäneet ajatuksen, että ongelmista ja tunnetiloista, varsinkin epämiellyttävistä, on puhuttava. Puhumatta jättäminen on vaarallista. Asiat patoutuvat ihmisen sisälle räjähtääkseen lopulta vahingollisin seurauksin.

Epämiellyttäviin tunnetiloihin, rajoja rikkovaan ja vahingoittavaan käyttäytymiseen ja tunne-elämän oireisiin oletetaan olevan löydettävissä jokin syy, joka paljastuisi puhumalla. Puhuminen johtaisi puhdistavaan oivallukseen, jonka myötä oire katoaisi. Siispä kaikissa käyttäytymisen ja tunne-elämän ongelmissa arkisista harmituksista vakaviin oireisiin on tarpeen purkaa asia puhumalla, mieluiten yksilöterapiassa.

Tiedetään, että ihmiset voivat jopa tahallaan vahingoittaa toisiaan väärinkäytöksillä ja kaltoinkohtelulla. Niinpä tuntuu perustellulta olettaa, että tunne-elämän ja käyttäytymisen oireiden takana on traumaattinen tapahtuma, jonka tunnistaminen ja käsitellyksi puhuminen niin ollen parantaisivat oireet. Haitallisimmillaan tällainen yksinkertaistus on johtanut jopa valemuistojen luomiseen potilaalle päättelemällä oireen luonteesta muitta mutkitta sen aiheuttanut trauma ja johdattelemalla sitten potilas ”muistamaan” traumaattisen tapahtuman ja alkamaan ”käsitellä” sitä. Kaikki oireet ja häiriöt eivät kuitenkaan palaudu määritettyyn traumaan eikä mahdollisen trauman tunnistaminen automaattisesti paranna.

Asianmukaisesti toteutettavissa psykoterapioissa on monenlaisia lähestymistapoja potilaiden ongelmiin, enkä tietenkään vihjaa, ettei psykoterapioita tarvita. Oikein valittu psykoterapiamuoto sellaisessa oireilun vaiheessa, jossa potilas pystyy siitä hyötymään, voi tuottaa pysyvästi suotuisampia keinoja säädellä ajattelua, tunteita ja käyttäytymistä. Mutta kaikki mielenterveyden häiriöistä kärsivät ihmiset eivät kaikissa oireilun vaiheissa kykene psykoterapeuttiseen työskentelyyn, jotkut eivät koskaan. Psykoterapeuttinen työskentely vaatii motivaatiota, riittävää ahdistuksen sietokykyä ja riittäviä kognitiivisia resursseja. Kyseessä on aktiivinen työskentely eikä kaikkinielevän ymmärryksen vastaanottaminen.

Yksilöpsykoterapia ei ole hoidon kuninkuuslaji kaikkien mielenterveyden häiriöiden kaikissa vaiheissa. Toisinaan paras vaihtoehto on kehitysikäisen kasvuympäristöjen vakauttaminen tavalla, joka antaa normaalille kasvulle tilaa. Kasvu pyrkii oikenemaan itsestäänkin, kun nuorelle ei enää mahdollisesta tuhoavan toiminnan jatkamista. Siksi nuorta ympäröivien aikuisten pitäisi esimerkiksi voida estää päihdekäytön jatkuminen. Toiminnalliset hoitomuodot ja oireenhallintataitojen harjoittelu sopivat monille paremmin kuin keskustelu. Liikunnan merkityksestä esimerkiksi ahdistuksen, depression ja impulssikontrollin ongelmien hoitamisessa tulee koko ajan lisää tietoa. Loputon keskusteleminen negatiivisista kokemuksista ja tunteista saattaa jopa ylläpitää ja lujittaa oireenmuodostusta tukevia ajattelumalleja.

Psykoterapiakeskuksen tietovuotoskandaalin seurauksena katukuvaan ilmestyivät asennekasvatusplakaatit, jotka sanovat: ”Äly hoi, älä jätä – käymättä terapiassa”. Mielestäni kampanja on harvinaisen typerä. Terveet eivät tarvitse psykoterapiaa lainkaan, ja mielenterveyden häiriöistä kärsivistäkin se on tarpeen vain osalle.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori ja TAYSin nuorisopsykiatrian vastuualueen johtaja

Vastustuskykyä ja sienisatoa

Vastustuskyvyn lisääminen on ikuisesti kiehtova aihe. Miten voisi estää nuhanenät, köhät ja kivut – koronasta puhumattakaan? Vanhemmat pähkäilevät teeman kanssa viimeistään silloin, kun on jäätävä kotiin tai on kutsuttava joku lapsia hoitamaan.

Saisinko – vai anna, tänne, heti, mulle?

Pöytätavat-sana ei oikein kuulu arkipuheessa, vaikka syytä olisi. Tärkeän asiakokonaisuuden voisi brändätä tuoreemmaksi jollain kätevällä uudissanalla. Shoppailun ja stailailun käsitteet on opittu nopeasti, miksei jonkun uuden, korvassa kivalta kuullostavan käyttäytymissanankin voisi luoda.

Sukupolvikokemuksia

Sukupolvet samaistuvat omiin ikätovereihin: on koettu samat kouluajat, leikit, ruuat, kulttuurikokemukset, poliittiset tapahtumat ynnä muut. Sukupolville annetut nimet jäsentävät kunkin aikakauden hahmottamista. Emeritusprofessori J.P. Roos on ollut edelläkävijä ja nimittänyt 1900-luvun alusta alkaneet sukupolvet ajan kuvaan sopivilla nimityksillä.

Vauvan koliikki koskettaa

Tiedon avulla voidaan kehittää koliikkioireista kärsivien vauvojen hoitoa ja tuottaa työvälineitä neuvolan terveydenhoitajille avuksi perheiden kohtaamiseen.

Miten voin?

Olemme itse minämme tärkein terapeutti ja tukija. Minä olen aina ja alati olemassa minua varten, jonotusvuoroja ei ole.