Tunnistetaanko nuorten väkivalta?
Nuorten kokema ja tekemä väkivalta jää usein piiloon. Ilman suoraa puheeksiottoa kokemukset eivät tule esiin, eikä apu tavoita nuorta ajoissa.
Palvelujärjestelmän hyvästä kattavuudesta huolimatta vain pieni osa nuorten väkivallan uhri- ja tekijäkokemuksista tulee ammattilaisten tietoon. Harva alaikäinen osaa tai haluaa hakea apua itse.
Koulu- ja opiskeluterveydenhuollon palvelut tavoittavat käytännössä kaikki nuoret. Lisäksi nuoria kohdataan tarpeen mukaan sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluissa.
Varhainen tuki ehkäisee
Väkivallan ehkäisytyö käynnistyy äitiys- ja lastenneuvolassa ja jatkuu koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa. Näissä palveluissa tuetaan lapsen, nuoren ja koko perheen hyvinvointia sekä tunnistetaan varhaisia tuen tarpeita.
Neuvolassa, opiskeluhuollon kuraattori- ja psykologipalveluissa sekä koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa voidaan havaita väkivaltaan yhteydessä olevia riskitekijöitä, kuten vanhempien lapsuudenaikaisia kuormittavia kokemuksia (adverse childhood experiences, ACEs), lapsen tai nuoren tarpeiden laiminlyöntiä tai vaikeuksia vuorovaikutussuhteissa.
Millaisena nuorten väkivalta ilmenee?
Väkivalta ilmenee monin tavoin: lähisuhdeväkivaltana, seksuaaliväkivaltana, kulttuuriin ja uskontoon liittyvänä väkivaltana sekä fyysisenä, henkisenä, taloudellisena ja digitaalisena väkivaltana. Lisäksi väkivaltaa ovat vainoaminen, kiusaaminen, sukupuolistunut väkivalta sekä radikalisoitumiseen liittyvät ilmiöt.
Yleisimpiä nuorten väkivallan uhrikokemuksia ovat väkivallalla uhkaaminen, verkkokiusaaminen sekä vahingonteot ja varkaudet. Nuorten kohtaama väkivalta on pääosin nuorten keskinäistä väkivaltaa.
Erityisesti pojilla väkivalta kohdistuu usein ikätovereihin, ja tekijöinä ovat tavallisimmin kaverit tai muut tutut nuoret. Tytöillä suhteellisesti yleisempiä ovat verkossa tapahtunut kiusaaminen, seksuaalinen väkivalta ja kuritusväkivalta.
Miksi nuoret eivät kerro?
Väkivallasta kertomatta jättämisen yleisimpiä syitä ovat kokemus siitä, ettei tapahtuma ollut riittävän vakava, tai käsitys, ettei kertomisesta ole hyötyä. Ikätovereiden välinen väkivalta saatetaan nähdä aikuisten tekemää väkivaltaa hyväksyttävämpänä, jolloin se ei tule esiin yksittäisiä väkivallan tekoja koskevissa kysymyksissä.
Tapahtunutta ei aina tunnisteta väkivallaksi – ei nuoren itsensä eikä ammattilaisen taholta. Kaikki väkivalta ei jätä näkyviä jälkiä, ja nuorten välistä väkivaltaa saatetaan normalisoida. Tällöin sekä tekijät että uhrit voivat jäädä vaille ymmärrystä tilanteensa väkivaltaisuudesta.
Luottamuksen ja tiedon puute esteenä
Jotta väkivaltaa kokenut tai tehnyt nuori uskaltaa kertoa kokemuksistaan, hänen on voitava luottaa ammattilaiseen. Ammattilaisella puolestaan tulee olla riittävästi tietoa väkivallan eri ilmenemismuodoista. Myös ammattilaisen omat asenteet ja kokemukset väkivallasta vaikuttavat puheeksiottoon ja joskus jopa estävät sen.
Nuorilla voi olla käsitys, ettei koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa voi puhua väkivallasta, jos aihetta ei ole aiemmin otettu esiin. Taustalla voi olla epäluottamusta palvelujärjestelmää kohtaan, jolloin vastaanottotilannetta ei koeta riittävän turvalliseksi kokemusten jakamiseen.
Seurausten pelko, syyllisyys ja häpeä
Väkivallan uhriksi joutunut nuori saattaa pelätä kostotoimia tai väkivallan eskaloitumista, jos hän kertoo kokemuksistaan. Tekijä on voinut uhata vakavilla seurauksilla.
Syyllisyyden ja häpeän tunteet estävät usein kertomista. Uhri saattaa pelätä joutuvansa syyllistetyksi tapahtuneesta. Erityisen vaikeaa puhuminen on seurustelusuhteessa koetusta tai tehdystä väkivallasta. Lisäksi tapahtuman uudelleen kokemisen pelko voi johtaa vaikenemiseen.
Miten väkivalta näkyy vastaanotolla?
Nuori voi viitata kokemuksiinsa epäsuorasti tai kertoa niistä kiertäen. Fyysisiin vammoihin haetaan yleensä avoimemmin apua kuin muuhun väkivaltaan.
Osa nuorista hakee apua väkivallan välillisiin seurauksiin: masennusoireiluun, ahdistukseen, unettomuuteen tai päihteiden käyttöön. Nuori saattaa myös käydä toistuvasti terveydenhoitajan vastaanotolla ilman erityistä syytä.
Väkivalta puheeksi
Systemaattinen väkivallan puheeksiotto koulu- ja opiskeluterveydenhuollon tapaamisissa antaa nuorelle mahdollisuuden kertoa sekä uhri- että tekijäkokemuksistaan. Kaikilta kysyminen esimerkiksi terveystarkastuksissa on yhdenvertainen käytäntö, joka vähentää leimautumista.
Väkivallan kokemukset eivät aina näy ulospäin, eikä nuoren olemuksesta voi päätellä taustalla olevia kokemuksia. Siksi väkivallasta on tärkeää kysyä kaikilta, ei vain niiltä, joista herää huoli.
Usein puheeksiottoa tarvitaan useita kertoja ennen kuin nuori uskaltaa kertoa kokemuksistaan. Tukena voidaan käyttää valmiita hyvinvointi- ja terveyskyselyitä sekä lähisuhdeväkivallan kartoituslomakkeita.
Väkivallan puheeksiotto on vaikuttava ennaltaehkäisevä toimi, joka voi ehkäistä ongelmien kasautumista ja pitkäaikaisia hyvinvoinnin haittoja.
Kirjaamis- ja ilmoitusvelvoitteet
Alaikäisen väkivallan uhrin ja tekijän kohdalla on aina arvioitava tarve olla yhteydessä huoltajaan ja viranomaisiin. Epäiltyyn väkivaltatapahtumaan liittyvät havainnot ja keskustelut tulee dokumentoida potilasasiakirjoihin huolellisesti.
Tarvittaessa potilasasiakirjojen näyttämistä voidaan viivästää nuoren turvallisuuden varmistamiseksi.
Puheeksiotto osaksi palvelujärjestelmää
Ilman suoraa keskustelua väkivallan kokemukset jäävät usein tunnistamatta. Kun nuoren väkivallan kokemusten puheeksiotto on systemaattinen osa palvelujärjestelmää, huolet voidaan tunnistaa ajoissa ja nuori ohjata tarvitsemansa tuen piiriin.
Väkivalta koskettaa monia nuoria suoraan tai välillisesti. Siksi ennaltaehkäisy, tunnistaminen ja puuttuminen edellyttävät yhtenäisiä ja vakiintuneita työmenetelmiä nuoria kohtaavissa palveluissa.
Teksti: Eva Autio, erityisasiantuntija, TtM, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL)
Tutustu:
